Englantilaisesta luokkayhteiskunnasta

Ei pitänyt enää tänne päivittää, mutta oon nyt lueskellut pitkin kesää Kate Foxin kirjaa Watching the English, joka pyrkii avaamaan englantilaisten sielunmaisemaa ja niitä kummallisuuksia, mitkä ulkomaalaisia englantilaisessa kulttuurissa hämmentää. Suosittelen sitä niille, ketkä haluaa oppia tästä uudesta kulttuurista vähän pintaa syvemmältä - toisaalta se on hyödyllinen esimerkiksi kaikille vaihtareille, koska siinä avataan aika paljon niitä konflikteja, joita syntyy englantilaisen ja ulkomaalaisen kommunikaation väärinkäsityksissä. Mutta asiaan...

Tottakai mä oon tiennyt, että Britannia on luokkayhteiskunta, mutta koska Suomessa ei moiseen törmää, niin en oo sille koskaan sen pahemmin suonut ajatusta, ja luulin, että ne luokkaerot näkyisi täällä enimmäkseen työpaikoissa (fyysinen/toimistotyö) ja kouluissa (valtion/yksityinen). Nyt tota kirjaa lukiessa oon ollut aika järkyttynyt, miten luokallisesti latautunutta kaikki täällä on. Oon lukenut tyyliin koko kirjan ääneen Jackille, taivastellen kaikkia niitä hölmöjä yksityiskohtia, mitkä muka määrittää ihmisen tiettyyn kastiin. Ja ne kaikki hölmöt yksityiskohdat on kuitenkin ihan arkea englantilaisille, niitä ei kyseenalaisteta ja ne kaikki kulkee alitajunnassa mukana. Mikään, mitä tosta kirjasta Jackille luin, ei hämmästyttänyt sitä, nyökytteli vaan että that's right. Se on oppinut ne kaikki pikku säännöt jo äidinmaidossa.

Siitä, miten pitää haarukaa ja veistä kädessä, tunnistaa, mihin luokaan kuuluu. Samoin siitä, mitä teepusseja ostaa, missä järjestyksessä sekoittaa maidon ja sokerin teehen, mitä leipää ostaa, mitä lehtiä/kirjoja vessasta löytyy luettavaksi, millä nimellä sitä vessaa kutsuu, mihin aikaan syö illallisen, mitä olutta juo, mitä kukkia istuttaa puutarhaan (ja mä kun aina ajattelin puutarhuroinnin jo itsessään fiiniksi harrastukseksi), käyttääkö kiiltäviä vai mattapintaisia kenkiä, onko nimi Kevin vai Jamey... Ei oo yhtäkään puolta elämästä, mihin ei luokka yltäisi.

Ihmiset on myös tosi vainoharhaisia noiden luokkaerojen suhteen, ja monet pyrkii tietoisesti ylöspäin, tai edes antamaan itsestään ylemmän kuvan, kuin mitä todellisuudessa on. Tiettyjä tuotteita, sanoja, harrastuksia ja niin poispäin varotaan. Ja musta on jotenkin koomista, että sitä ajattelisi, että ylemmät luokat olisi niitä, keillä on uudenkiiltävät ja kalliit autot ja laitetut hiukset, mutta ei, yläluokat on niitä nuhjuisia, koska niillä ei ole mitään menetettävää eikä niiden tarvitse todistella mitään. Liian laitetun näköinen elämä on selvä merkki pyrkyristä täällä.
 

Mä oon tottunut ostamaan alennuksesta tai halvempia tuotenimiä, koska oon köyhä opiskelija, eikä musta siinä oo mitään hävettävää, musta on kiva jos pystyn nipistämään pari euroa jostain välistä. Jack osti mulle joku aika sitten leivän päälle kaupan halvimman tuotesarjan makkarapaketin (tää johtui siitä, että olin laittanut rajoitteet sen paketin koolle, ja kyseinen paketti oli ainoa sopivankokoinen - muuten se olisi ostanut mitä tahansa muuta), ja se sanoi myöhemmin tästä kirjasta keskustellessa, että sillä oli epämukava olo mennä sen makkarapaketin kanssa kassalle, koska ne muutamat kinkkusiivut sijoitti sen automaattisesti alimpaan yhteiskuntaluokkaan kassaneidin silmissä (jotka siis itsekin pääsääntöisesti on työväenluokkaa). Ja Jack on kuitenkin järkevin englantilainen jonka tiedän, aina jalat maassa oleva, eikä se välitä pinnallisuuksista missään suhteessa (puoluteetonta arviointia!). Silti sillä otti tunnon päälle toi tietynlainen alentuminen.

Toki Suomessakin on tuloeroja, isojakin, mutta ne on musta asia erikseen eikä niillä oo merkitystä samanlaisessa mittakaavassa kuin Englannissa. Suomessa kaikki on mun mielestä suht tasa-arvoisia ammatista ja tuloista riippumatta (vaikka ne eriarvoisuudet onkin varsinkin parina viime vuotena tullut rajusti esille, ja puhutaanhan sitä, että Suomikin on luokkaistumassa). Täällä se on kuitenkin ihan eri luokkaa (no pun intended). Englannissa on kyseisen kirjan mukaan harvinaista, että eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevat ihmiset liikkuisivat samassa kaveripiirissä esimerkiksi yliopistossa, joka nyt kuitenkin tuo eritaustaisia ihmisiä yhteen - sielläkin ihmiset pienenpienistä vihjeistä tunnistaa "omanlaisensa", ja luontaisesti hakeutuu niiden seuraan. Harvinaista on myös eri luokista lähtöisin olevien naimisiinmeno.

Luulen, että sillä, että Britanniassa hallitsee monarkia, on jotain vaikutusta luokkien säilymiseen. Täällähän on edelleen aatelisnimet käytössä (ja niitähän siis on pakko käyttää, jos ei kutsu ritarin arvonimen saanutta tittelillä Sir, niin se on paha loukkaus.) Suomessa kuka tahansa periaatteessa voi päästä valtionjohtoon (just tänään luin tän lauseen Hesarin kolumnista, heh), mutta Englannissa synnytään tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, ja sieltä on vaikea siirtyä yhtään mihinkään. Parlamentissakin on tehty kahtiajako: ylempi House of Lords, virallisesti ylähuone, kirjaimellisesti lordien edustajainhuone; ja alempi House of Commons, virallisesti alahuone, kirjaimellisesti rahvasten edustajainhuone.

Kuten alussa sanoin, en ollut aiemmin tiedostanut, miten kattavasti englantilaisten elämään luokkaerot vaikuttaa. Mua ärsyttää, että oon nyt alkanut analysoimaan kaikkea, mitä ympärilläni näen, ja mitä itse teen, sanon ja ostan, ja mietin, että mitä luokkaa tää edustaa. En tykkää moisesta eriarvottamisesta ja kasteista, en vaan ymmärrä, mitä merkitystä sillä luokalla oikeasti on. Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, kaikilla kuuluisi olla yhtäläiset mahdollisuudet työpaikkaan ja koulutukseen ja, no, elämään. Tulevaisuudessa luokkaerot tulee kasvamaan Britanniassa entisestään, kiitos oikeistohallituksen, joka salli yliopistojen lukuvuosimaksujen nostamisen 9000 puntaan vuodessa. Ainoastaan ylemmillä luokilla on jatkossa varaa korkeakoulututkintoon, ja maa jakautuu kahtia entisestään.

En keksi yhtään hyvää puolta luokkayhteiskunnasta. Järkytys, päänpudistelu ja vitutus jatkuu.